HIFK:lla sotajoukko
1918

HIFK:n suojeluskuntakomppanian jäseniä (1920-30-luvulla).   Kuva: Ingmar Björkmanin arkisto

Markus Ånäs/ Julkaistu Helsingin Sanomissa 5.9.2015


HIFK:lla oli ennen oma sotajoukko

Kevättalvella 1918 sisällissotaa käyvän Suomen pääkaupunki Helsinki oli punaisten hallinnassa. Kaupunkiin oli kuitenkin perustettu helmikuussa oma Valkokaarti, jonka nuoret miehet kaipasivat tositoimiin.

Kun suuri venäläinen jäänmurtaja Volynetš saapui Helsinkiin, Valkokaarti päätti toimia.

Maaliskuun 29. päivä oli pitkäperjantai. Aamulla puoli kahdeksan aikaan Jätkäsaaren laiturilla alukseen nousi 53 helsinkiläistä valkokaartilaista, jotka esiintyivät työmiehinä. Todellisuudessa he olivat HIFK:n ja Kiffenin urheilijanuorukaisia.

Laivan venäläiselle päällystölle oli syötetty peitetarina uuden syväväylän avaamisesta Helsingin edustalle. Väylää rakentamaan lähteviä miehiä kuljettamaan oli väärennettyjen asiakirjojen mukaan määrätty jäänmurtaja Volynetš. Komentosillalla papereita esitteli suomalaisten joukkojen johtaja, venäläisen luotsiupseerin puvussa esiintynyt Theodor Segersven.

Laiva irrottaa köydet, irtoaa satamasta ja purjehtii Suomenlinnaa kohti. Määränpää on Kuivasaaren linnoitus Helsingin edustalla.

Näin jännittäviä vaiheita Helsingissä ei ollut koettu edes edellisenä vuonna, kun mustapaitainen Kiffen oli voitti ensimmäisen kerran perivihollisensa HIFK:n jääpallossa. Välieräottelussa kruununhakalainen Kiffen oli parempi maalein 6-3. Samalla sai alkunsa Klassikern, joka tulisi merkitsemään kaikkia HIFK:n ja Kiffenin välisiä otteluita palloilulajeissa.

Mutta: nyt Volynetšin kannella väännetään rinta rinnan asevaraston ovea auki. . .

Lopulta puu murtuu ja valkokaartilaiset saavat aseet. Seuraavaksi he vangitsevat laivan venäläismiehistön, joka on vetäytynyt pakkaselta suojaan laivan sisätiloihin.

"Jäänmurtaja Volynetš on täten Suomen valtion omaisuutta", hehkuttaa Segersven ja käskee nostamaan leijonalipun tankoon. "Eläköön lippumme ja isänmaamme!"

Ei ihme, että kaikki sujui hyvin, olihan kaappaajien mukana helmikuussa valkokaartiin liittynyt Erik "Erkka" Wilén. Hän oli voittoisien tähtien alla syntynyt yleisurheilija, jolla on yhä edelleen rikkomaton ennätys Suomen mestaruuksien määrässä. Pikamatkojen aitajuoksijana Wilén voitti peräti 50 kultamitalia vuosien 1916 ja 1933 välillä. Uransa huipentumana Wilén saavutti Pariisin olympialaisissa 400 metrin aidoissa hopeaa.

Voittoisa hän oli myös Tallinnassa, minne kaapparit ajoivat Volynetš-laivan. Myöhemmin aluksella laivattiin saksalaisten maihinnousujoukkoja Virosta Loviisaan, mutta ensin Tallinnassa järjestettiin urheilukilpailut. Wilén oli ilman harjoittelua paras kolmessa lajissa.

Koko uransa Wilén edusti Helsingin IFK:ta, niin urheilukentällä kuin sotilaanakin.

HIFK:n sotilaallinen historia oli alkanut ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Moni HIFK:n aktiivijäsen liittyi jääkäriliikkeeseen ja matkusti Saksaan hankkimaan sotilaskoulutusta. Esimerkiksi myöhemmin everstiksi ylennyt Walter Horn oli HIFK:n jääpalloilija ja moninkertainen Suomen mestari.

Aktivistien suuntautuminen vuonna 1915 Saksaan oli isolta osalta HIFK:n jäsenten aktiivisuuden ansiota. Ostrobotnialla pidetyssä kokouksessa aktivistit olivat päättäneet lähestyä sotilaallisen koulutuksen saamiseksi Saksaa. Asiaa ryhdyttiin tunnustelemaan Tukholmassa asuneen saksalaisen Albert Goldbeck-Löwen kautta, joka oli toiminut Saksan konsulina Helsingissä. Tukholmaan lähtivät neuvottelemaan HIFK:n tunnetut suurpelaajat Walter Horn ja Bertel Paulig. Matkan tekosyynä oli urheilujärjestöjen suhteiden ylläpitoa sisar- ja kattojärjestöihin Ruotsissa.

Sisällissodassa kaatui kahdeksan HIFK:n jäsentä, mukaan lukien Bertel Paulig.

Sodan jälkeen hifkiläiset muodostivat Helsingin suojeluskuntaan oman komppanian. Innoittajana toimi Kiffen, joka oli ollut puuhaamassa Helsingin suojeluskuntapiiriin ruotsinkielistä osastoa.

"Varmasti mukana oli urheiluseurojen perinteistä nokittelua - kun kilpaileva seura on mukana, toisenkin on oltava", sanoo Helsingin suojeluskuntia tutkinut Stig Roudasmaa.

Kiffeniläiset sijoittuivat Helsingin suojeluskunnassa Vita Regimentin ensimmäiseen pataljoonaan, mutta HIFK halusi pöyhkeästi autonomian ja omat tunnukset. Yhdessä Vasa Nationin ja Tekniska Föreningenin kanssa se muodosti Vita Regimentin kolmannen pataljoonan, josta myöhemmin muodostettiin erillinen komppania.

Yksiköllä oli oma Bertel Ekmanin suunnittelema joukko-osastolippu, jossa Suomen lipun keskelle on sijoitettu Helsingin IFK:n vaakuna. Univormun lakkina komppania käytti HIFK:n talviurheilijoiden tunnusomaista päähinettä, "sporttilakkia".

"He halusivat, että he olisivat erilaisia", kertoo HIFK-historioitsija ja seuran pitkäaikainen puheenjohtaja Ingmar Björkman.

Björkmanin mukaan HIFK-komppania palveli sodan jälkeen Helsingin alueella lähinnä vartiointitehtävissä.

Kun Helsingin suojeluskuntapiirin uudelleenjärjestelyissä joukkoja tiivistettiin, HIFK:n komppania pataljoonassa ei kuitenkaan suostunut sulautumaan muihin osastoihin edes omana yksikkönään. Niinpä hifkiläisille muodostettiin vuonna 1923 erillinen oma komppania, Vita Avdelta Kompaniet. Vahvuus oli kolme jalkaväkijoukkuetta ja yksi konekiväärijoukkue.

"Käsittääkseni IFK-komppaniaa suosittiin lähinnä urheilullisista syistä. Suojeluskuntajärjestöt kilpailivat keskenään vuosittain eri turnauksissa, ja IFK:n urheilijat olivat helsinkiläisille haluttu vahvistus", Björkman sanoo.

Komppanian komentajaksi nostettiin HIFK:n puheenjohtajana toiminut Gustav Adolf Stead.

"Loppuun asti vaatimuksena komppaniaan pääsylle oli IFK:n jäsenyys", Björkman kertoo.

"Maaseudulla moni suojeluskunta linkittyi tiiviisti paikalliseen urheiluseuraan, mutta ainakaan minun tietääkseni missään muualla seuran jäsenyyttä ei pidetty suojeluskuntaosaston pääsyvaatimuksena", sanoo Roudasmaa.